Vladimir Fominin sarja Pohjolan sadut on hänen mielikuvituksensa ihmeellinen maa. Risteily Norjanmerellä vuonojen keskellä, matkat vuoristoon, tutustuminen alueen historiaan ja kulttuuriin, viikinkien jälkeläisiltä kuullut tarut ja paikallisasukkaiden hellimä kansanrunous – tästä mosaiikista ovat palapelin lailla muodostuneet hänen töidensä satumaiset kompositiot ja hahmot.

Maineikkaiden norjalaisten folkloristien Peter Christen Asbjørnsenin ja Jørgen Moen satujen ensimmäisten kuvittajien Erik Werenskioldin ja Theodor Kittelsenin perään Vladimir Fomin on materiaalia etsiessään haltioitunut Norjan luonnon turmeltumattomasta kauneudesta ja Norjan kansan uskomusten, menojen ja tapojen omaperäisyydestä. Niin ovat syntyneet hänen syvästi tunneperäiset, kompositioltaan ja värisoinnultaan puhtaasti musikaaliset abstraktiot Revontulet, Ilta, Pääsiäisjuhla, Joulu Harstadissa.

Samat, hyvin henkilökohtaiset matkavaikutelmat samoin kuin kansanrunouden ja kirjallisen tuotannon sekä sävellysten luomat mielleyhtymät ovat muodostaneet perustan töissä Valkoisten unien lumoissa, Pohjoinen kaupunki valoissa, Iltasuudelma, Norjalainen laulu ja Laiva yössä. Noille maalauksille, kuten koko sarjallekin, on ominaista norjalaisen kasviston värejä mukaileva väripaletti. Toisaalta taulusarjassa on ilmennyt taiteilijan kahlitsematon pyrkimys kaihtaa minkä tahansa mallin suoranaista kopiointia. Varsinkin kun itse sarjan ”taianomainen” aihe edellyttää aineiston monipuolisia tulkintoja.

Norjalainen kirjailija Björnstjerne Björnson on sanonut peikkojen olevan läheisiä Norjan luonnolle. Sanoma sopii parhaiten Fominin maalauksille Kolmipäinen peikko, Peikko ja pöllö, Pöllö, Vaaleansinisten kallioiden pakanallinen tuli, Valkoinen ruusu, Maan reunalla ja Pohjoinen kaupunki.

Se on metsien, järvien, soiden, merten, rantakallioiden ja vuonojen synnyttämien taruolentojen maailma. Yö on Kolmipäisen peikon tanssin aika. Tavallisesti vuorenpeikko on erittäin vihainen ja toivottoman tyhmä, mutta rumuuden piilottavan pimeyden peitossa hänestä tulee hyväntuulinen ja herkkäuskoinen. Hän on iloinen ja tyytyväinen itseensä. Hänen hohotuksensa murina järisyttää rantakallioita ja laaksoja ja kaikuu kauas vuoristossa. Ensimmäiset auringonsäteet ovat hengenvaarallisia hänelle, hän voi maatua ja muuttua kiveksi. Senpä takia tanssi saa päättyä ennen aamunkoittoa. Peikko kätkeytyy vuoristoon.

Vahingollista luonnetta omaavan olennon vielä yksi arvoitus on ratkaistu maalauksessa nimeltä Peikko ja Pöllö. Yön mystinen muuttuminen päiväksi – yötön yö – elävöittää kaikki vuoristossa. Metsän varjostama mäki paljastuu peikon pääksi. Hänen suuret nelisormiset käpälänsä ja pitkä kyömynenänsä alkavat liikkua. Täysikuu valaisee lintua, joka suojaa Jotunheimin valtakuntaa. Se on paikka, jossa lunta on kesälläkin ja jonne peurat (Vaaleansinisten kallioiden pakanallinen tuli) tulevat jättiläisten peikkojen sieraimissa ja korvissa kasvavan jäkälän perään. Satumaisen maan ”asukkaiden” turkki on kallioiden väriä. Keho on peitetty puilla ja pensailla. Päät muistuttavat vuorenrinteitä. Toki yöttömän yön verhoamat lumihuiput saattavat muistuttaa jopa Valkoista ruusua. Osaavathan nuo taruolennot muuttua miksi ja keneksi tahansa. Ehkä Pöllö onkin Dovregubbenin mahtavin peikko.

Jättiläisten maan äänettömän kauneuden yllä liitelee Poika peuralla. Norjalaisten satujen ja Henrik Ibsenin draaman sankarin matka on mielikuvituksen lento, se on mahdottomuuden rajan takana. Pohjoisen yön ja kosmisen syvyyden värit, musta ja sininen, on tekijän mukaan tarkoitettu ilmaisemaan tavoittamattoman tavoittamisen ideaa.

Peikkojen voittajan, kansanperinnesankarin Peer Gyntin hahmossa on yhtäläisyyksiä Poika kalliolla -työn sankarin hahmoon. Taiteilija on kuvitellut jokaisessa aikuisessa elävää lasta. Hän on sijoittanut sen lapsen taivaan ja maan, kuun, tähtien ja kallioiden väliin – sinne, missä mielikuvitus hallitsee. Kuningatar Mielikuvituksen avulla syntyy tauluja, joissa epätodellinen tila ja luonnottomat muodot näyttävät tarpeeksi todenmukaisilta. Niin on tapahtunut kuvataiteen tunnetuimmalle sadunkertojalle Henri Rousseaulle, jonka maalausta Lapsi kalliolla on Vladimir Fomin jäljitellyt yksilölliseen tyyliinsä. Pohjolan sadut -sarjan tekijä on tulkinnut Rousseaun kuolleen lapsen koskettavan muotokuvan omalla tavallaan.

Ihmiset jäävät lapsiksi niin kauan kuin on olemassa satuja. Ihminen on iso lapsi, joka elää omien satujensa maailmassa tiedostaen tai tiedostamattomasti. Sen takia Poika kalliolla havainnollistaa haavetta pilvien takaisten korkeuksien saavuttamisesta ja kaikkein mielikuvituksellisimpien huippujen voittamisesta. Hän symboloi voitokasta uskoa kansan luoman ihmemaailman olemassaoloon.

Ilman haavetta ihminen voi muuttua pieneksi punaiseksi pisteeksi Maan reunalla. Taulussa on kuvattu Norjan ja maailman yhden pohjoisimmista kolkista, Nordkapin niemen ylätasangon omalaatuinen maisema. Pohjattoman syvyyden ja veden rajattoman aavan taustalla ovat keskiyön auringon alla näkymässä kallion tutut ääriviivat. Kallio muistuttaa peikkoa, joka on pysähtynyt levähtämään matkallaan meren yli.

Globaalia maailmaa kuvatessaan taiteilija on jättänyt valinnan katsojalle: ihminen on joko tippa elämän valtameressä tai sitten kokonainen maailma vuorenhuipulla.

Pohjoisen luonnon sanelemat mittakaavat on kuvattu sanomaltaan myyttisessä työssä Pohjoinen kaupunki. Ihmisten koti, kaupunki, on maalattu peikon pään muotoiseksi.

Surrealistinen hahmo pirstoutuu eheiksi katkelmiksi: pää – koti, silmät – ikkunat, katto – jäävuori... Pohjoinen kaupunki on kuin unikuva, jonka arvoituksen avaimia ovat moninaiset symbolit. Peikon nenä muistuttaa pohjoismaista kirkkoa. Nurin käännetty peura symboloi pakanallisuutta. Vapaamuurarien kalamerkki ja Kristuksen syntymää merkitsevä komeetan pyrstö ovat enteenä siitä, että pakanallisten viikinkien synnyinmaa kääntyy uskoon. Auto on nykyaikaisen maailman kaiku. Lumihiutale on vuorostaan ihmiskunnan ekumeenisen olemassaolon koodattu informaatio. Peikon pään ympärillä on revontulien muodostama sädekehä. Magneettimyrsky on tuttu vieras Pohjolassa. Se on todellisten ja kuviteltujen olentojen asuttaman sinisen planeetan hengityksen merkki.

Satumaailman käsittäminen on tuskin mahdollinen ilman romantiikkaa, sentimentaalisuutta, ironiaa, onnentunnetta ja riemua. Noiden tunteiden takana ovat juhlat ja niiden avulla satuun vievät ovet avautuvat selkoselälleen. Eipä sattumalta taiteilija ole lähettänyt sankareitaan satumaiselle matkalle Jouluveneellä. Myös hänen taulussaan Skandinavia tarumaiset sankarit tarkastelevat tuntemattomia avaruuksia purjehtien kummallisella ajan veneellä. Se, joka tuntee satujen maailman, voi matkailla Fominin maalauksissa ja paljastaa kerta toisensa jälkeen itselleen oman mielikuvituksensa uusia ulottuvuuksia.

Pohjolan sadut -sarjassa on riittänyt tilaa myös erivärisille merenneidoille (Merenneito, Merenneito ja kala, Merenneito ja vuoret). Taiteilijan töissä merenneidon hahmo on yhtä muuttuva kuin peikko, joka voi tekeytyä linnuksi, delfiiniksi tai jopa ihmiseksi. Ei siis ihme, että taiteilija on koonnut kaikki yhteen taulussaan Merenneito ja kolme peikkoa.

Sarjan pääsankareiden joukossa ovat erityisellä sijalla Vetehinen Nekken, joka asuu pohjattomissa järvissä, ja Viulisti Fossegrimen, jonka musiikin tahtiin vesiputous tanssii. Myös Kodinhaltija on löytänyt sijansa. Kirkkaasti liekehtivän takan eräänä jouluiltana synnyttämä kodinhaltija on maalattu ”tulisilla” väreillä.
Töissään Jäniksen uni, Kirkko ja jänis, Villisika puun luona, Peura ja Valas Fomin on ikuistanut joulu- ja pääsiäistarinoita niiden vaarallisten olentojen oikuista ja huveista, jotka voivat muuttua tuossa tuokiossa lumoaviksi. Eivät ainoastaan peikot osaa muuttua eläimiksi. Ihmisissäkin on paljon sellaista, minkä he olettavat kuuluvan satuolennoille. Mihinkähän tarvittaisiin muuten juhlia ja karnevaaleja?

Trondenesin kirkko -maalauksessa on kuvattu tarina peikoista, jotka olivat rakentaneet vanhan kirkon Harstadin kaupungin luokse. Ahneet peikot vaativat kohtuutonta maksua työstään. Omaksi harmikseen peikot pitävät hassuttelemisesta ja pilailemisesta. He lupaavat rakentaa kirkon ilmaiseksi ehdolla, että ihmiset arvaavat heidän salaiset nimensä. Paikallinen pappi saa tietää nimet kehtolaulusta, jota äiti laulaa vauvalleen. Ehto on täytetty. Kaunis kirkko varjostaa koko maalauksen tilan, ja surullisina peikot katsovat ylhäältä työnsä jälkiä. Vetivät siis itsensä nenästä.

Taiteilijan sivellin on yhdistänyt kaksi todellisuutta: elämän todellisuuden – kauniin maankolkan kirkkoineen ja kuvitelman toden – peikkojen lahjan.

Taulut Pääsiäispeura ja Pääsiäinen ovat muinaisajoista juurensa juontavien perinteiden tulkintoja. Pakanuutta symboloivan poron turvasta on tehty maljakko pääsiäiskukkakimpulle. Sinisellä taivaalla hohtava aurinko viestittää luonnon ylösnousemuksesta. Auringon elävöittävän valon ja jumalallisen värin läikkiä näkyy keltaisissa ruusuissa. Kukat kasvavat pajunoksien muotoisissa poronsarvissa. Monikerroksiset vuoret on koristettu pääsiäismunien lailla. Se on improvisoitu kehto skandinavialaisten satujen vielä yhdelle sankarille. Kehtoon on asettunut joku, joka muistuttaa Haugtussia, Tomtia, Tuftekallia tai Nissea. Nämä kääpiöt tulevat toimeen vain hyvien ihmisten kanssa ja pahastuvat suuresti kaikenlaisten hankaluuksien sattuessa. Kaiketi yhdelle kääpiölle onkin sellainen sattunut. Ehkäpä hän uneksii valoisimmasta ja komeimmasta Pääsiäisestä. Päivästä, jolloin ihmiset ja heidän mielikuvitukselliset esikuvansa pyörivät keltaisten ruusujen iloisessa piirissä, toivottavat toisilleen onnea ja toteuttavat toistensa toiveita.

Hellävarainen suhtautuminen kansan sieluun ja luonteeseen, jotka ovat peilautuneet kansanperinteessä, on ilmennyt Fominin töissä, jotka on maalattu Peter Christen Asbjørnsenin satujen pohjalta.

Kansan haave paratiisista ”Utrøstin korpit” muistuttaa Asbjørnsenin tulkinnassa siitä, että sadut eivät opeta yksistään haaveilemaan, vaan myös elämään. Kuinka usein tuntuukaan siltä, että ihmiselämä purjehtii ohi ”ihmesaaren”. Kuinka usein tuntuukaan, että jossain muualla aurinko hohtaa kirkkaammin, niityt ovat rehevämpiä ja pellot viljavampia. Siellä on onni, pelastus kaikista vastoinkäymisistä. Tarina kertoo, että meressä on kolme sellaista saarta. Salaperäiset maat avautuvat kaikkein onnettomimpana aikana vain niille, joilla on puhdas sydän ja rohkea sielu.

Asbjørnsenin perään Fomin on lähettänyt oman kalastajansa yhdelle sellaisista saarista. Utrøstin korpit -satuun pohjautuvat neljä maalausta toistavat pääsankarin Matthiaksen tarinan. Hän on elänyt elämänsä merellä. Hän on taistellut useat kerrat vastaan kuohuvaa merta, joka on ollut aina valmis nielaisemaan hänet. Kerran hän joutuu sen verran pahaan myrskyyn, että valmistautuu kuolemaan. Kohtalokkaana hetkenä, jolloin hän varustautuu jo jättämään elämälle hyvästit, hän kuulee lintujen raakunnan ja näkee kolmea korppia.
Kalastajan ja tuonpuoleisten voimien kohtaaminen on komposition keskeinen teema töissä Utrøstin korpit, Meren pojat ja Merenhaltijan laulu. Niissä taiteilija on kuvannut, miten Matthias joutuu kosketuksiin taikavoimaisten olioiden kanssa. Noiduttuja olentoja seuraa aina myötätuuli, ja kala meressä odottaa heidän laskevan omat taikaverkkonsa. Utrøstin saarella heitä odottaa pöytä, josta ruoka ei lopu koskaan. Kaikki, mitä heille tapahtuu, on sitä kauniimpaa, mitä hirveämpää, vaikeampaa ja onnettomampaa on tavallisen kuolevaisen kalastajan elämä.

Hyvällä ja pahalla on sadussa aina rajansa, ja niinpä Utrøstin korppien taikavoima periytyy Matthiakselle. Siitä saakka, kun hän oli joutunut Ihmesaarelle, onni ei kertaakaan petä häntä ja hätä kiertää kaukaa hänen talonsa ja laivansa. Matthiakselle on tapahtunut sitä, mitä tavallisessa elämässä ei tapahdu. Hänen tarinansa ikuisesta onnesta muistuttaa paratiisia, johon hänet ovat saattaneet hänen näkymättömät ystävänsä, anteliaat isäntänsä.

Aavalla merellä näkyvä ja saarelle opastava korpin jälki on samanlainen mystifikaatio kuten ihmeelliselle linnalle vievä tie Asbjørnsenin sadussa Auringosta itään, Kuusta länteen. Kukaan ei pysty löytämään linnaa sen jälkeen, kun siellä kävi jääkarhun morsian. Tämä joutui kestämään arvaamattomat koetukset löytääkseen rakkauden.

Tauluissa Hyvästijättö ja Neito jääkarhulla on kuvattu avainhetki, jolloin köyhää tyttöä oli kosinut noiduttu prinssi – jääkarhu. Hän tuo neidon linnaan, jossa kaikki on kultaa ja hopeaa. Hän lahjoittaa tytön perheelle suunnatonta rikkautta. Mutta kuka tietää kohtalonsa avioituessaan? Sadut ovat opettavia ja arvokkaita sen tähden, että niiden sankarit joutuvat maksamaan kaikesta. Hyvästijättö edelliselle elämälle ei ole pitkä. Valansa rikottuaan morsian tuomitsee oman itsensä kurjuuteen ja yksinäisyyteen ja mielitiettynsä epäonneen. Petoksen satumainen hinta on sadunomaisen korkea. Onhan helpompi saada onni kuin pitää siitä kiinni eikä ole miltei mahdollista palauttaa sitä. Pelkkää rakkauden voimaa ei riitä löytämään paikkaa auringosta itään ja kuusta länteen. Avuksi tulee kolmen noidan (Neito hevosella) ja neljän tuulen taika.

Merenhaltijan poika -taulua voidaan sanoa lauluksi toisesta rakkaustarinasta: merenkuninkaan ja maallisen naisen liitosta. Taiteilija on luonut fantastiset muotokuvat, jotka välittävät täsmällisesti Regine Normannin ylevän ja traagisen sadun aidon pyyteettömyyden ideaa.

Fominilla meren yllä liitelevät linnut, jotka vievät mereen isää ja poikaa. Heidän takiaan nainen on muuttunut linnuksi ja lähtenyt vedenalaiseen kuningaskuntaan hylättyään maalliset mukavuudet ja onnen vastaanottaa ja saattaa joka päivä aurinko rannalla.

Normannin Kippurasarvinen pukki -sadun allegorinen merkitys tuntuu olevan ymmärrettävä ja houkutteleva rakenteellisten löytöjen, keksittyjen hahmojen tehoavan yhdistelmän ja ilmeikkäiden värien käytön vuoksi. Maalaus vaikuttaa ilmavalta ja illusoriselta ja huokuu tapahtumien mielikuvituksellisuutta ja samalla todellisten ajatusten ja mielialojen henkevyyttä.
Vaaleanpunaisten pilvien taikakuningaskunta muodostaa taustan tarinalle pojasta, joka yrittää löytää keinon parantaakseen kuoleva isänsä. Se on päätapahtumien paikka. Pukilla istuva prinssi lähestyy taivasta pitkin luoksepääsemätöntä tornia ja varastaa prinsessan hämmästyneen yleisön ja kuninkaan silmin nähden. Vastaiset tapahtumat ovat maalauksen ulkopuolella. Satumaista logiikkaa seuraten voidaan olettaa, että prinssi menee naimisiin prinsessan kanssa, kuningas paranee, ja pahan jättiläisen noituman kuningattaren käy yhtä hyvin kuin sadun kaikkien hyvien sankareiden.

Kansanviisaus kertoo, että hyvän on voitettava ja pahan saatava ansaittu rangaistus. Tuo teema on läsnä Fominin töissä Kuinka kaksi poikaa tapasi Hedalin metsässä peikot ja Kuninkaan jänikset, jotka pohjautuvat Asbjørnsenin satuihin.

Edellisen juoni on omistettu sadun taitekohdalle, jolloin veljekset tapaavat kolme peikkoa. Mäntyjen ylle kohoavien pelottavien ilkiöiden rinnalla pojat näyttävät puolustuskyvyttömiltä. He ovat jokaisen vastustajan kämmenen kokoisia. Rohkeus voittaa kuitenkin pelon heidän sieluissaan, oveluus ja näppäryys eivät yksistään suojele pahoilta voimilta, vaan myös auttavat heitä rikastumaan. Kolmelta peikolta varastetun ainoan silmän sijaan pojat saavat aarteet, joiden kanssa lähtevät onnistuneesti kotiin.

Vielä kiinnostavampi tarina on kuvattu maalauksessa Kuninkaan jänikset. Keskellä on paimen Espen, joka soittaa nokkahuilua kuninkaan jäniksille. Huilu on vanhan haltijattaren lahja siitä, että Espen on säälitellyt häntä, jakanut hänen kanssaan kurjat eväänsä ja päästänyt hänen nenänsä irti kannosta. Kaiken maailman taikavoimaisista paimenhuiluista kaikkein taikavoimaisin palaa aina omistajalleen ja pelastaa hänen elämänsä. Sen talismaanin avulla köyhä poika menee naimisiin prinsessan kanssa ja myötäjäisiksi saa puolet kuningaskunnasta. Satu on valhe, mutta siinä on vihjettäkin. Pienellä hinnalla voi saada paljon. Hyväntahtoisuus ja terve järki voittavat taas kerran ahneuden, tyhmyyden ja julmuuden.

Kuningas ja kuningatar epäonnistuvat yrityksissään kaapata vieras omaisuus ja jäävät omien jänistensä pariin ikään kuin oman epäjohdonmukaisuutensa panttivankeina.

Toki tässäkään maalauksessa taiteilija ei pyri korostamaan tahallisuutta ja opettavuutta. Hän jättää itselleen oikeuden pitää satua mukaansatempaavana leikkinä, jossa on paljon mieluisia yllätyksiä.

Hiven ironiaa ja huumoria piilee hänen maalauksessaan Alf Prøysenin Peter Ulsonin hattu -sadun pohjalta. Taulusarjan tekijä on osannut rakenteellisesti mahduttaa koko mielenkiintoisen juonen yhteen tauluun. Siinä ovat kaikki pääsankarit läsnä. Lapsia pelottava ihminen on Peter Ulson, vaikka hän itse on peloissaan kaikesta. Hän juoksee tuulen viemän hattunsa perään eikä edes aavista, että ilman hattua hän ei näytä enää vihaiselta, vaan hyväntahtoiselta. Sillä aikaa onneton hattu ensin ui pienenä laivana purossa ja sitten muuttuu metsähiirten viihtyisäksi ja lämpimäksi kodiksi. Vain saduissa paha voi muuntua hyväksi.

Tässä maalauksessa taiteilija muistuttaa, että kaikki paha on onnellisesti päättyvissä saduissa lyhytaikaista. Taulusarjaa Pohjolan sadut työstäessään Fomin on turvautunut kansanperinteen lajiin, joka kertoo ihmisen voimakkaimmista haluista. Satujen pohjana ovat köyhien haaveet rikkaudesta, heikkojen toiveet voiman saamisesta, epäonnistujien unelmat onnistumisesta ja onnettomien kuvitelmat onnesta.

Etsiessään kuvataiteesta taikaa Fomin ei ole luonut kirjakuvituksia, vaan itseriittoiset maalaukset, jotka elävät omaa elämäänsä. Ne ovat originellit, optimistiset, kauniit ja ammattimaisesti tehdyt työt. Oikealle maalaukselle on ominaista, että se hämmästyttää siksi, että on kaunis, eikä sen vuoksi, että kuvaa erinomaisella tavalla sadun luonnetta.
Se on yhtä selittämätöntä, kuin sadunomaisuuden tai taian läsnäolo maailmassa. Taiteilija onkin taikuri. Hänen on suotu koristaa maailmaa lisäämällä siihen kirkkaita ja toiveikkaita värejä, eläviä, nasevia ja kiehtovia hahmoja ja myös jotakin sellaista, mistä vain taikurit tietävät.