Taidemaalari Vladimir Fomin

Vladimir Fominin taulusarja Kalevala

"Pidän Kalevalaa elämän viisauden omaavan ihmisen avoimena kämmenenä, jonka viivat kertovat ihmiskunnan elämänradasta. Tarkoitukseni oli maalata se XXI vuosisadan maalaustaiteen kielellä. Kalevalan runot ovat minusta mielleyhtymien kerä, jota voi purkaa loputtomiin värein, mieli- ja näkökuvin. Sen kerän lanka juontuu geneettisestä muististani.
Kalevala on todenperäinen maallinen satu, joka lähtee ihmisen sisimmästä, sukupolvien kartuttamasta intuitiosta. Syntymän ja kuoleman, elämäntaistelun sekä elollisten olentojen ja salaperäisen kosmoksen läheisyyden aiheita - tässä on se, jossa sieluni on kuin peilistä nähnyt oman itsensä."
Vladimir Fomin

Vladimir Fominin Kalevala-sarjaan kuuluu noin sata piirrosta ja öljykangasta.

Avaruuden ja maailman synnyn aihetta on kuvattu "Maailman synty"-nimisissä kankaissa ja piirroksissa. Ensimmäisessä runossa siitä kerrotaan seuraavaa. Ilmanimpi Ilmatar väsyi olemaan yksin ilman pitkillä pihoilla. Hän laskeutui mereen ja tekeytyi veden emoksi. Tuskan ja vilun vaivaamana hän kutsui ylijumala Ukon apuun. Pian hän näki sotkan. Sotka myös oli yksin ja etsi itselleen pesän sijaa. Taulujen motoksi on tullut ote Kalevalan ensimmäisestä runosta:

Veen emonen, ilman impi,
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän sijaksi,
Asuinmaaksi armahaksi…

Maailman synnyn aihetta taiteilija on sovittanut kankaisiinsa läpi uskonsa, että ihminen on erottamaton osa maailmankaikkeutta ja hänen sielunsa on ikuinen.

Ihmissielu on taulusarjan tekijän mukaan kuivan kosmoksen esine. Ihmisen tyyssija on puolestaan märkää kosmosta. Tilan jakaminen kuivaksi ja märäksi kosmokseksi oli luonnollista myös muinaiselle ihmiselle, joka ymmärsi ettei ole elämää ilman vettä ja että hän itse on märkä olento märien olentojen keskuudessa.

Sielu palaa aina takaisin ihmisen kuoltua. Näin elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Ihmiset tulevat paratiisista ja lähtevät paratiisiin. Kuiva kosmos on vain olemassaolon illuusio. Sinä olet aina, olet rajaton ja kaikki on mahdollista. Todellisuuden kaipuu ei jätä sielua koskaan. Sen takia Ilmatar symboloi myös halua toteuttaa aidosti itsensä siinä, jossa se vain on mahdollista. Se halu on ominaista tavalliselle, mutta valitulle kuolevaiselle.

Sotka on "Maailman synnyssä" ("×óäĺńíîĺ ďđĺâđŕůĺíčĺ") jonkinlainen tuonpuoleinen voima, joka osallistuu maailman luomiseen. Samalla lailla kuin ruumillistumisen tahdossa sielu palaa entiselleen - märkään kosmokseen, sotkan avulla aineellistuvat maailman alkuosat:

Ei munat mutahan joua,
Siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
Kappalehet kaunoisiksi:
Munasen alainen puoli
Alaiseksi maaemäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi;
Yläpuoli ruskeaista
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista,
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähiksi taivahalle,
Mi munassa mustukaista,
Nepä ilman pilvilöiksi.

Maailman synnyn aihetta mestari on kuvannut myös kankaassa "Ilmattaren luomus". Ensimmäinen runo kertoo siitä, miten veden emo luo luomiaan meren selällä, ulapalla aukealla.

Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi…
Jaloin maahan kääntelihe:
Siihen loi lohiapajat.

"Ilmattaren luomusta" voidaan taiteilijasta katsoa Ilmattaren luovan tehtävän taiteelliseksi ja topografiseksi kuvaukseksi. Taiteilijan aie on heijastunut omalaatuiseen kompositioon, joka on täynnä ehdollisuutta. Tauluun on symbolisesti maalattu Kalevala-eepoksen tapahtumien kulkua. Mielikuvitus kannustaa katsojaa näkemään aurinkoisen kylän Kalevalan ja ilkimysten synkän tyyssijan Pohjolan, Lemmen saaren, jolla ollessaan Lemminkäinen "vietti yöt neitojen iloissa", mistä suuttuneet miehet päättivät surmata hänet. "Luomuksessa" on kuvattu myös Kalevalan sankareita - karhu, "otso", joka Väinämöisen pitää tappaa ja hauki, jonka leukaluusta hän tekee sittemmin kanteleen.

Ilmattaren jälki sinänsä symboloi niin hänen luomuksiaan kuin mahdollisuuksia, jotka ihminen on saanut jättääkseen maalliseen elämään (tähän märkään kosmokseen) oman jumalallisen jälkensä.

Maallisen naisen Ainon taiteilija on nähnyt elämän muodonmuutoksena - alati muuttuva, mutta katoamaton välkkyvä virta elämän iänikuisessa kulussa. Elämä - itse nainen, kiehtova ja häipyvä - on Ainon rinnalla tullut "Aino" - ja "Tapiolan immet" ("Tapiolan immet") -taulujen sankarittareksi. Edellisen työn johtoajatus on otettu neljännen runon toisiinsa soljuvista säkeistä:

Usein nyt minun utuisen,
Usein, utuisen lapsen,
Mieli kulkevi kulossa,
Vesakoissa viehkuroivi,
Nurmessa nuhaelevi,
Pensahassa piehtaroivi.

Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin;
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.

Molemmat kankaat on toteutettu levottomin, salaperäisin sävyin. Värit henkivät hämäryyttä ja näynomaisen neidon hahmon keskeneräisyys on kätkeytynyt ääriviivoihin. Tauluissa on kohtalon ennustusta ja ennakkoaavistusta (nuo kirjallisen Kalevalan sanelemat aiheet on taulusarjassa tuotu etualalle, paljastettu). Toisesta maalauksesta tunnistaa suomalaisen taiteilijaklassikon Akseli Gallen-Kallelan taulun juonta ja kompositiota, jotka Fomin on tosin käsitellyt luovaan tapaansa, lubok-tyyliin, nykyaikaisen käsityksen henkeen. Tavallaan lahja taiteilijalta toiselle.

Kalevala-sarjassa on laajasti edustettuna myös pakanamaailma, jossa ihmiset ja eläimet puhuvat samaa kieltä.

Neljännessä runossa esiintyvän jäniksen - surusanoman saattajan - hahmon lumoamana taiteilija omisti sille kankaat "Kukas nyt sanan saatantahan" ja "Jänö sanansaattajana". Kuolema, johon tuo henkilöhahmo samastuu, on täynnä surua. Surussa hiipii runoutta. Sen takia syntymä ja kuolema on niin luontevasti ja runollisesti kuvattu eepoksessa. Juuri ne rajoittavat langan nimeltä elämä.

Jänö näyttää olevan metsämaailman pieni edustaja, mutta sen saattama sanoma on merkittävä. Sana- ja maalarimestarien tahdosta eläimen rooli on eepoksessa ja taiteilijan tuotannossa kohonnut tragediaan. "Kukas nyt sanan saatantahan" -taulussa jänö tavallaan väijyy koko kylän yllä. Hukkunutta tytärtään itkevä äiti muuttuu kunnaaksi, jolle käkit -väistämättömän ajan saattajat - asettuvat kukkumaan.

Taikavoimaa omaava Hiiden hirvi on keskeinen hahmo tauluissa "Hiihtää hän Hiiden hirven", "Hiiden hirvi" ja "Hiiden poropeuraa ajamaan". Edellisen työn johtoajatus on otettu 13. runon säkeistä:

Hiihti hirveä jälestä;
Niin kun kerran potkaisevi,
Lysmätti lyly lävestä,
Sortui suksi pälkähästä,
Kalhu taittui kannan tiestä,
Keihäs kenkimäsijoilta,
Sauva somman suoverosta.
Itse juoksi Hiien hirvi,
Jottei päätänä näkynnä.

Taulussa "Hiiden poropeuraa ajamaan" on kuvattu ihmeellisen metsästyksen huippukohta. Pohjan emännän tytärtä pyytävä Lemminkäinen suostuu täyttämään emännän antaman ansiotyön. Hän lähtee ylimielisesti uhkaamalla hirven ajoon, mutta tulee pian mielipahoiksensa havaitsemaan, ettei uhalla pysty saamaan saalistaan. Tavallisilla metsämiehen luvuilla ja rukouksilla kauniisti pyytäen hän viimein saa hirven. Taulun motoksi on tullut ote 14. runosta:

Hiihti päivän, hiihti toisen.
Jo päivänä kolmantena
Meni suurelle mäelle,
Nousi suurelle kivelle,
Loi silmänsä luotehesen,
Poikki soien pohjosehen:
Tapion talot näkyivät.

Taulu "Niinpä lieto Lemminkäinen jopa suisti Hiiden ruunan" kertoo toisesta ansiotyöstä, jonka Lemminkäinen joutuu täyttämään saadakseen Pohjan tyttären. Johtoajatus on otettu 14. runosta:

Tuo Ukko, ylinen luoja,
Pilven-päällinen jumala,
Ilman riehoiksi revitti,
Taivon kannen kahtaloksi;
Satoi hyytä, satoi jäätä,
Satoi rauaista raetta,
Pienemmät hevosen päätä,
Päätä ihmisen isommat,
Harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille…
Hiien ruskea hevonen,
Hiien varsa vaahtileuka
Tunki kultaturpoansa,
Pisti päätänsä hopea
Kultaisihin koltuskoihin,
Hope'isihin helyihin.

Karhun hahmo on vetänyt taiteilijan puoleensa ensi kädessä kuvatun muotokuvansa hienostuneisuuden vuoksi. Tälle eepoksen sankarille taiteilija on omistanut työt "Otsonen, metsän omena" ja "Rakkaani Otso", joissa on käsitellyt "mesikämmentä kaunoista" pyöristettyihin muotoihin.

"Rakkaani otso" -kankaan motto on löytynyt 46. runosta:

Vaka vanha Väinämöinen
Siinä otsosen tapasi;
Säteriset sängyt kaati,
Sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, jumala,
Ylistetty, luoja yksin,
Kun annoit otson osaksi,
Salon kullan saalihiksi!"

Karhun synnyn aihetta ("Karhun synty") taiteilija on oivaltanut saman runon muiden säkeiden avulla:

Tuoll' on otso synnytelty,
Mesikämmen käännytelty
Luona kuun, malossa päivän,
Otavaisen oikapäillä,
Ilman impien tykönä,
Luona luonnon tyttärien.
Astui impi ilman äärtä,
Neiti taivahan napoa,
Kävi pilven piirtä myöten,
Taivahan rajoa myöten
Sukassa sinertävässä,
Kirjavassa kaplukassa,
Villavakkanen käessä,
Karvakoppa kainalossa.

Ihmisen petomaista pahaa olemusta on kuvattu teoksissa "Kullervo paimenessa" ja "Villipedot ja Kullervo" (kolmasneljättä runo). Taulut ovat yhden juonen kaksi osaa, joista toisessa sankari ajaa karjan suohon ja toisessa kokoaa lauman susia ja karhuja. "Villipedot ja Kullervo" on koston laulu. Samoin taulu "Ratsu kiitää, tie kiemurtelee" (viidesneljättä runo) on taulu-valittelu. Se kertoo siitä, että paluumatkallaan Kullervo tapaa ja viettelee sisarensa, joka hukkuu sitten jokeen. Näin yhden katkenneen elämän korvaukseksi katkeaa myös toinen ja ahne kostonhalu palaa sinne, mistä se onkin juontunut.

Ihmisen ja maailman sekä luonnon välisen herkän harmonian aihe huipentuu taulussa "Pidot Kalevalassa" (kuudesviidettä runo). Ulkoisen ja sisäisen sekä onnenkaipuun ja onnentunteen ykseyden kuvaamiseksi taiteilija on siluettimaisin viivoin maalannut karhun, jonka sisällä pidetään juhlalliset pidot. Pakanalliset uhrimenot jatkuvat, Ukkoa ja hänen uhriaan kiitetään luontoa, onnea ja rakkautta olennoivan elämän uudella kierroksella.

Hukkunutta Joukahaisen sisarta - omaa morsiantaan - surevan Väinämöisen taiteilija on kuvannut teoksissa "Itkevä ukko", "Itkevä Väinämöinen" ja "Väinö kalastajana".

Kyynelet ovat aitouden osoitus. Tauluissa ne ilmentävät myös vanhuutta, joka tappaa kaiken elävän, olkoon tämä miten tahansa vahva.

Välittääkseen viidennessä runossa kuvattua Väinämöisen tilaa taiteilija on päätynyt omaperäiseen kompositioon. Hän on piirtänyt kalastajan Väinön, joka on pyytämässä merestä rakastamaansa neitoa-kalaa, kauniin pyörivän suppilon keskelle. Suppilo symboloi ikuista elämän kiertokulkua. Myös aamuruskon kajastus muodostaa - samasta syystä - suppilon taivaassa.

Maailman satuja jäljitellen taiteilija korostaa tauluissaan ihmettä, taikaa, pyörimistä, muuttumista… "Maailman synnyssä" kosmos ilmestyy ihmeellisen pyörimisen, kaiken elävän läpäisevän taianomaisen energian avulla. Muiden ihmisten lailla vedestä luotu Väinämöinen (taulu "Väinämöisen syntymä", ensimmäinen runo) jättää maallisen maailman muuttuen joksikin, josta se on syntynyt.

Hänen pitää kuitenkin säilyttää kohtalonsa ja laulunsa läpi elämänsä (työt "Väinämöisen laulu" ja "Iltalaulu"). Miksi 50. runossa hän jättää ihmiset? "Syynä ovat ehkä ristiriidat Kalevalan uuden sukupolven kanssa, - Vladimir Fomin kertoo. - Vai päättyykö sitten hänen Suurlaulu? Ehkä ihmiset eivät enää tarvitse vanhuksen viisasta laulua? Ilmattaren synnyttämänä hän näkee kuitenkin muita kauemmas… Ja siis hänen laulunsa tulee soimaan niin kauan kuin maailman luoja sitä tahtoo".

Kalevala-sarjan mittavimpiin teoksiin kuuluvan "Veden koiran konkkaluilla"-taulun (40. runo) vertauksellinen sanoma piilee juuri siinä, että Väinölle suotu taikavoima ei ole kenenkään muun vallassa. Taulun kirkkaana ja groteskina hahmona on hauki-kantele, jota yksistään hän pystyi soittamaan. Hauenleukaluisen kanteleen taustaksi taiteilija on maalannut - yhtäläisyys Pyhään ehtoolliseen on ilmiselvä - kolmetoista kalastajaa (keskellä on Väinö), jotka ovat paisutellun avuttomia.

"Punaisessa veneessä" Pohjan neittä kosimaan lähtevä Väinö yhtäläistyy taiteilijasta lauluunsa, jonka sanoiksi olisivat voineet tulla kahdeksannentoista runon säkeet:

"Tuuittele, tuuli, purtta,
Aalto, laivoa ajele
Ilman sormin soutumatta,
Ve'en kieron rikkomatta,
Väljille meren selille,
Ulapalle aukealle!"

Rakkauden sädekehään tavallaan liittyy symbolinen taulu "Lemmen saari" (yhdeksäskolmatta runo).

"Puut siellä punalle paistoi,
Puut punalle, maat sinelle,
Hopealle hongan oksat,
Kullalle kukat kanervan.
Siell' oli mäet simaiset…"

Rakkaus on kosmista ja itseensä sulkeutunutta. Ilo ja suru ovat vuorotellen myötäilemässä sitä. Rakkaus on aina saari, joka on taulussa valotettu aurinkoisten ja synkistetty samalla haikeiden värisävyjen avulla.

Ihmeellisen luomisen pääaihe on ympyröinä ja palloina heijastunut Sammolle omistettuihin kankaisiin "Sammon synty" ja "Sampo". Teoksissa on paljon elementtejä, jotka viittaavat liikkeeseen, kiertoon, muutokseen ja energiaan, mikä korostaa taiteilijan mukaan ihmeen ja elämän yhteyttä.

Tunnettua käsitystä siitä, että ihmisen pitää kulkea läpi tulen, veden ja vaskitorvien, on taiteilija sovittanut kankaisiinsa seuraavasti: vesi on elämä, tuli on himo ja vaskitorvet ovat kohtalo kuin laulu.

"Sammon synty" -taulun johtoajatus on otettu kymmenennestä runosta:

Jousi tungeiksi tulesta,
Kaari kulta kuumoksesta,
Kaari kulta, pää hopea,
Varsi vasen-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen,
Vaan onpi pahan tapainen:
Joka päivä pään kysyvi,
Parahana kaksi päätä…
Jop' on päivänä jälestä
Itse seppo Ilmarinen
Kallistihe katsomahan
Ahjonsa alaista puolta:
Veno tungeiksi tulesta,
Punapursi kuumoksesta,
Kokat kullan kirjaeltu,
Hangat vaskesta valettu.
On veno hyvän näköinen,
Ei ole hyvän tapainen:
Suotta lähtisi sotahan,
Tarpehetta tappelohon…
Jo päivänä kolmantena
Itse seppo Ilmarinen
Kallistihe katsomahan
Ahjonsa alaista puolta:
Hieho tungeikse tulesta,
Sarvi kulta kuumoksesta,
Otsassa otavan tähti,
Päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen,
Ei ole hyvän tapainen:
Metsässä makaelevi,
Maion maahan kaatelevi…
Jo päivänä neljäntenä
Itse seppo Ilmarinen
Kallistihe katsomahan
Ahjonsa alaista puolta::
Aura tungeikse tulesta,
Terä kulta kuumoksesta,
Terä kulta, vaski varsi,
Hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen,
Ei ole hyvän tapainen:
Kylän pellot kyntelevi,
Vainiot vakoelevi…
Lietsoi tuulet löyhytteli:
Itä lietsoi, lietsoi länsi,
Etelä enemmän lietsoi,
Pohjainen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
Lietsoi kohta kolmannenki…
Se on seppo Ilmarinen
Päivän kolmannen perästä
Kallistihe katsomahan
Ahjonsa alaista puolta:
Näki sammon syntyväksi,
Kirjokannen kasvavaksi…

Taulussa on laajaa sisältöä. Se kertoo ihmiskunnan tajunnan muovautumisesta. Siitä, että onnen, jona pidetään itse elämääkin ajassa, pitää kiteytyä. Ihminen hioaa hyveitään ja paheitaan ajassa. Aika on onnen kiteytymisen ehto. "Sampo"-taulun motoksi on tullut ote kymmenennestä runosta:

Siitä jauhoi uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli,
Jauhoi purnun puhtehessa:
Yhen purnun syötäviä,
Toisen jauhoi myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.

Onni on taiteilijasta luominen, työ. Tässä on maallisen elämän tarkoitus. Haaveen ja teon on oltava sopusoinnussa keskenään, ja sitä varten onkin tehtävä työtä.

Taulussa "Pohjolan emäntä saattaa sammon kivimäkeen" on sama ikuinen onnentarina. Onnella kuten elämälläkin on juuret. Kymmenennessä runossa Pohjan akka "Sammon juuret juurti maaemähän", siis varastaa Kalevalan kansalta tärkeimmän. Niinpä paha on aina ympäröinyt onnea. Sen takia Fominin Pohjan akalle on ominaista jonkinlainen rumentava muodonmuutos, "karmeat värit". Louhi symboloi arvaamattomuutta, sallimusta, joka muuttaa ihmisen tajuntaa ja rumentaa sielua. "Louhi kuvaa sitä pimeyttä, joka on meidän sisällä, - taiteilija toteaa. - Sampo jatkaa kuitenkin toimimista hänen kädessään. Taulussa on siten luovan ja hajottavan voiman vastakkaisuus". Sama vastakkaisuuden ja pyörteen vaikutus on myös työssä "Pohjolan emännän hyökkäys, Sammon tuho" (43. runo).

Eipä sattumalta 39. runossa (taulu "Sariolaan Sampoa hakemaan") Kalevalan sankarit lähtevät hakemaan onnea samassa veneessä. Jokainen haaveilee omasta onnestaan, mutta retki yhdistää ihmisiä. "Mekin kaikki kuljemme samassa veneessä, - taiteilija miettii. - Ja mikä ihmeellisintä, 'matka ei vielä eisty'".

Svetlana Gromova



	Vladimir Fomin: fomin@onego.ru