Taidemaalari Vladimir Fomin

Vladimir Fominin Vepsäläinen taulusarja

"Taulusarjaa luodessani yritin mahdollisuuksieni mukaan toistaa edellisten sukupolvien taittaman kehitystien yleistyksestä, muotojen merkittävyydestä, hieroglyfista, symbolista, allegoriasta ja metaforasta ajanmukaisen taiteen älyllisiin uutuuksiin. Enpä tiedä, missä ovat sen tien alku ja loppu".
Vladimir Fomin
Vladimir Fominin tuotanto on eheä esteettinen järjestelmä, joka pohjautuu taiteellisen primitivismin periaatteisiin. Se on aineistanut eri taiteenlajien ja ennen muuta suomalais-ugrilaisten kansojen taiteen ominaisuuksia. Siinä on myös heijastunut Karjalaan 1600-luvulla tulleen piirretyn lubokin - venäläisen niinipuupiirroksen - piirteitä. Juuri Vepsäläinen-sarjasta tuli ensimmäinen Venäjän Pohjolalle omistettu. Sen jälkeen taiteilija maalasi taulusarjat Kizin ja Kalevalan.

Löytääkseen uudet lubok-muodot taiteilija loi luonnollisesti katseensa Karjalan ammoisen menneisyyden mestarien - muinaisten vepsäläisten - luomuksiin.

Kulttieläimistä ja -linnuista kertova taulusarja todistaa taas kerran oikeaksi väitteen, että muisto kansasta elää niin kauan kuin sen kansan taide inspiroi jälkipolvia. Sarjassa taiteilija on yleistänyt kokemuksensa, jonka hän oli kolmessa vuodessa kartuttanut tutkimalla muinaistieteellistä ja kansanperinneaneistoa sekä käsityötaiteen näytteitä, rituaaleja ja uskomuksia.

700-1100-luvun vepsäläinen kultaseppäperinne vastasi kaikkein parhaiten taiteilijan yritystä ilmaista esineiden alkujuurta ja kuvaannollisen ajattelutavan naiiviutta. Se tarjosi avaimen muinaisvepsäläisen maailman luonnekuvien ja juonien lubok-sovitukseen.

Tauluissaan Fomin on ensimmäisen kerran yhdistänyt vepsäläisessä metallitaiteessa itsenäisinä esiintyneet tyylit. Niin sanotun röntgentyylin mukaisesti eläinten sisäelimiä esitellään erikokoisten aukkojen avulla. Luurankotyylissä kuvataan luurankoa ja luita eripaksuisella viivoituksella.

Tyylien yhdistäminen antoi entistä laajempia mahdollisuuksia lubokille, jolle värikylläisyys, värien sointuvuus ja tarkan yksityiskohtainen maalaustapa ovat ominaisia.

Taiteilija on toistanut väreissä eläin- ja linnunkuvien aukot ja korvannut viivoituksen koristekuvioilla. Tämän avulla muinaiset idolit ovat ikään kuin heränneet uudestaan henkiin Fominin kankaissa, mutta samalla ne ovat säilyttäneet myös symbolien merkityksensä.

Tauluissa on käytetty fragmentteja kansallisista koristekuvioista, joissa viivat, ristit ja muut geometriset figuurit vuorottelevat tarkkasääntöisesti. Kultasepän- ja keramiikkataiteesta on otettu suden hammas -niminen kuvio ja porrasteisen pyramidin muotoinen geometrinen kuvio. Koruompelusta, kiven- ja puunveistoksesta vuorostaan ihmis- ja eläinhahmoisten kuvien sekä kukka- ja lehtikuvioiden aineksia.

Fomin on ottanut vaikutteita myös skandinaavisista ornamenteista, esimerkiksi lankapunonnan aineksia - eläinten ruumiinosien kaavamaista kuvaamista. Muinaisvepsäläiset käyttivät myös tyyliteltyjä eläinnaamioita, joita sovittivat yhteen (tavallaan punoivat yhteen - S. G.) erilaisten vinkuraviivojen, verkkokuvioiden, ristikkojen yms. kanssa. Samaa voidaan sanoa slaavilais-suomalaiselle väestölle tyypillisistä kuvioista, jotka koostuvat suorista yhdensuuntaisista ja aaltoviivoista.

Toisaalta sarjaan ovat muinaisvepsäläisten mestaruuden rinnalla vaikuttaneet myös kansan omaperäinen kansanperinne, mytologia, rituaalit ja uskomukset.

Maailman synnyn myytti on ehkä vanhin harvoista, läpi vuosisatojen säilyneistä kansanmyyteistä. Jos karjalaiset, udmurtit ja mordvalaiset pitivät maailman luojana sotkaa, tseremissit urossorsaa, ostjakit joutsenta ja vogulit korppia, niin vepsäläiset eräänlaista hybridiolentoa. Vaikka ihmeellisen linnun-eläimen hahmoa voidaan verrata skandinaavisista kuvioista tuttuihin hirviöihin, on se tyypillinen juuri muinaisvepsäläisten koruesineille ja savituotteille. Sen ihmelinnun taiteilija on kuvannut vain piirroksissa.

Kansantarina kertoo, että ammoisina aikoina kaikkialla oli vettä. Kerran siihen alkumereen ilmestyi myyttinen olento, jolla oli linnun nokka, siivet ja pyrstö ja muu vartalo oli eläimen. Se sukelteli veteen ja joka kerran nosti nokassaan veden pinnalle maapalasen. Hetken levähdettyään lintu-eläin puhalsi ulos taivasosan ja jatkoi tekemistään. Näin veden keskelle aineellistuvat maailman alkuosat, maa ja taivas. Pudonneista olennon höyhenistä ja karvoista syntyivät eläimet ja linnut, joista sittemmin juontuivat ihmiset. Myöhemmin taiteilija siirsi taruolennon hahmon myös Kizi-sarjaansa (taulu "Elämän puu") ja vielä jonkin ajan kuluttua myyttiset muodonmuutokset jättivät jälkensä olennon hahmoon Kalevala-sarjan taulussa "Maailman synty".

1000-1100-luvun keramiikkataiteessa, puunveistoksessa ja koruompelussa epämääräisen linnun-eläimen hahmo muuttui enemmän konkreettiseksi, sotkaa muistuttavaksi. Sotkanmunaoppiin pohjautuva Maailman synty -myytti kertoo vuorostaan, että sotka muni ikuisen veden keskelle munansa, joiden palaset muodostuivat sitten taivaaksi, maaksi, tähdiksi…

Kansallisen käsityötaiteen suosima "Maailman puun" aihe viittaa myös siihen, että eri kansojen kulttuurit olivat osittain vuorovaikutuksessa toisiinsa. "Maailman puun" myytti kertoo kosmisen vuoren huipusta, jolla seisoo puu - maailmanrakenteen ydin ja tuki. Puun juuret peittävät kaiken maailman, sen oksien varassa pysyvät taivas, pilvet ja tähdet ja puun latva on ylijumalan tyyssija. Ylijumalalla tarkoitettiin eri aikoina lintua-eläintä, kaksipäistä kotkaa, joutsenta ja sotkaa.

Sotkalla (samannimiset taulut) oli muuten aivan erikoinen sija kansan luomistyössä. Karjalassa ja sen ulkopuolella aikoinaan hyvin tunnetut koruesineet, joissa oli sotkan tai sotkanjalan muotoiset riipukset, kutsuttiin jopa "tsuudilaisiksi" (tsuudiksi slaavilaiset kutsuivat vepsäläisiä). Erotukseksi sotkan palvonnasta, kanan palvonta (taulu "Lintu") oli luonteeltaan hyvin käytännöllinen. Tuo kotilintu (muuta ei muinaisvepsäläisillä ollut) olennoi varakkuutta. On merkittävää, että mitkään muut linnut - sorsa (tärkein riistalintu), hanhi tai metsälinnut - eivät voineet olla rituaaliuhreina kansanjuhlissa.

Henkilökohtaisen tai yleisen omaisuuden uhraus merkitsi todennäköisesti samaa kuin sananlasku "omaisuus omaisuuteen tarttuu". Esimerkiksi riistalintujen mestästyksen alkajaisille omistettu linnun uhraus koostui eri toimista. Polttouhri vihmottiin pyhitetyllä vedellä, samaani lausui loitsut, lintu poltettiin ja sen sisäelimet sitten haudattiin maahan. Näin ollen kanan uhratun annin arveltiin tuovan hyötyä ihmisille, vuorostaan luonnolle palautetun osan - ihmistä ympäröivälle maailmalle. Ennen vanhaa oli olemassa tapa: kerran vuodessa, karjan kesälaitumille ajamisen yhteydessä nauta kierrettiin kananmunien kanssa. "Jotta karja olisi pyörä kuin muna".

Vepsäläisen käsityötaiteen perinteisenä aiheena oli kuvata riviin kanat, joilla oli kukon pöyheät pyrstöt. Noiden ajatusten ja muinaisten mestarien taiteellisten mieltymysten jälkikaikua nähdään Fominin tauluissa. Hänen "Sotkansa" on "taivaallisen jumalattaren" tai "suojelijattaren", "taivaan lähettilään" ruumillistuma. Työhön on heijastunut ikuisuus ja harmoninen yhteys kosmokseen ja kaikkeen elävään maailmaan. "Sotkaan" verrattuna "Lintu"-taulun yleistety kanan hahmo on iloisempi, dynaamisempi, sille on ominaista tietty arkipäiväisyys ja yksinkertaisuus, joka sekin viittaa "arkisuuteen". Maalauksessa ei ole kosmisia värejä - sinipunaista tai sinistä, vihreyden väri vallitsee siinä luonnon värinä.

"Linnun" hahmossa taiteilija on yrittänyt kuvata elämän jaksollisuuden, tapahtumien luonnollisen kulun, jonka tärkeänä osana muinaisvepsäläiset pitivät kotilintua.

Kotieläimistä hevonen (taulu "Hevonen") oli tärkeimpänä palvomisen kohteena. Keskiajan alulta säilyneiden vepsäläiskorujen joukossa voidaan nähdä "ratsastajatar käärmeen päällä". Alkujaan tuo naisjumala istui metsäeläimen - käärmettä polkevan peuran (harvemmin - hirven) päällä. Tutkijat ovat useimmiten nähneet sen olennoivan kantaäitiä - metsän, eläinten, lintujen ja ihmisten emäntää. Myöhemmin naispuolinen jumala muuttui kotieläinten suojelijaksi, joka hevosen avulla voitti käärmeeksi ruumillistuneen pahan.

Vepsäläisen uskomuksen mukaan "jumala puhalsi hevoseen oman sielunsa". Luultavasti se on selitys "ratsastajattaren" hahmon myöhemmin tapahtuneelle muuntumiselle. Naisjumala lakattiin kuvaamasta ja jäljelle jäivät hyvän voimaa symboloiva hevonen ja pahan voimaa symboloiva käärme.

Keskiajan alkuvaiheessa hevonen oli ainoa palvonnan kohde, hautajaisissa sille osoitettiin samaa kunniaa kuin sen isännällekin. Jos hevonen sairastui, selitys nähtiin siinä, että "hiisi astui sen yli metsässä" tai se (sen isäntä) suututti pahan hengen, joka pääsikin eläimen sisään. Erotukseksi kotilinnuista ja -karjasta, hevosista huolehtivat vain miehet. "Hevosen juhlaan" kuului hevosen rituaalikylpy, ja vain mies voi istua eläimen päällä. Naisista yksistään morsian saattoi ratsastaa hevosella. Häämenoissa hän ajoi kaikkien muiden edellä.

Keskiajan loppupuoliskolla katsottiin kanan, hevosen ja mustan kissan uhraus varmaksi pahan voiman torjumiskeinoksi. Siihen tukeuduttiin karjan kulkutaudin aikana. Kuolleet eläimet ja rituaaliuhrit tuotiin tienhaaraan, poltettiin ja haudattiin maahan.

Yllämainitut muinaisajan käsitykset auttoivat taiteilijaa ymmärtämään hevosen merkityksen maalatakseen Hevonen-taulun. Tosin taulun pohjaksi tuli myös kaksi tarinaa eläimen jumalaisesta alkuperästä. Toisesta legendasta pitivät ennen kiinni pohjoisvepsäläiset, jotka ovat asuneet Karjalassa Äänisjärven lounaisrannikkolla.

Toinen tarina on lähtöisin keskivepsäläisiltä, jotka asuvat nykyään Leningradin alueen koilliosassa ja Vologdan alueen luoteisosassa.

Ensimmäinen tarina kertoo, että Isoin Tuuli - elävää maailmaa lämmittävä Aurinko - makaa öisin veneellä tai lautalla, joka on sidottu Suuren Sotkan jalkaan. Sillä aikaa kun Aurinko lepää, Sotka ui maanalaisella joella paikalle, jossa sitä odottaa kultahevonen. Tämä nostaa Auringon taivaaseen kultavaunuissa. Hevonen taittaa maagisen ympyrän ja illalla luovuttaa taakkansa Sotkalle. Toisen legendan mukaan ensimmäisen ihmisen hevosen sielu nousi isännän kuoleman jälkeen taivaaseen. Se muodostui sateenkaareksi, joka aina palaa juodakseen vettä järvestä. Tarinalla on suora yhteys keskivepsäläisten käyttämään sateenkaaren nimitykseen. Kirjaimellisesti suomentamana se kuuluu "jumalan hevonen".

Lampaan (pässin) kuvia puuttuu miltei täysin vepsäläisestä perinnetaiteesta. Huolimatta siitäkään, että paikallisrodun karkeavillaisen lampaan villaa käytettiin ahkerasti raaka-aineena kankaankudontaan. Lampaan (pässin) palvonta syntyi paljon myöhemmin muiden eläinten kulttien jälkeen. Sen synty oli yhteydessä 1800-1900-luvun juhliin, joiden keskeisenä sisältönä olivat yhteinen ateria ja lampaan antaminen uhriksi. Sitä noudatettiin ankarasti. Ihmiset luulivat, että muuten "sudet ja karhut syövät karjan" ja"leipä kuivuu, palaa pellolla"…

Joissakin vepsäläisissä kylissä suoritetaan yhäkin vastaavia uhrimenoja. Taiteilija näki sen omin silmin. Hän on kuvannut lampaan yksiselitteisesti uhrina, jolle veren purppuranpunainen - siis elämän - väri on sopivin tausta.

Historiallisista tosiasioista tiedetään, että ennen pässin (lampaan) tai joissain tapauksissa härän (maalaus "Härkä") uhrausta ihmiset uhrasivat villieläimiä - hirven tai peuran. Sen todistuksena on kansantaru uhratuista hirvistä (tai kahdesta peurasta riippuen siitä, kumpi oli kylän asukkaiden toteemieläimenä).

Myös joillakin muilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla on olemassa vastaava legenda ja siihen liittyvät uhrimenot. Fominin "Metsästäjien haave"- tauluun on heijastunut Ojat-joen rannoilla asuneiden vepsäläisten taru. Sen sisältö on seuraavaa.

Ennen vanhaa vuosittain pari peuraa tuli uhripaikalle. Vuosittain ihmiset uhrasivat aina yhden peuran ja päästivät toisen vapaaksi. Kerran metsästäjät ahneuttaan uhrasivat samalla kaksi peuraa ja rikkoivat siten metsästysriitin, joka liittyi riistaeläinten lisääntymiseen ja henkiin herättämiseen. Siitä alkaen peurat lakkasivat tulemasta metsästäjien luokse ja ihmiset joutuivat antamaan uhriksi yksistään kotieläimiä - lampaan tai harvemmin härän.

Peuran vapauttamisen haave jäi kuitenkin olemaan ja siihen kätkeytyi laajempikin sisältö - ehkä jäljettömiin kadonnut ykseys luontoon. Tutustuttuaan suvun suojelushengistä kertoviin taruihin taiteilija on luonut useita omaperäisiä luonnekuvia. Näin joidenkin jo kadonneiden vepsäläiskylien asukkaat uskoivat sukunsa syntyneen peurasta (taulut "Peura", "Villipeura"). Toisten kylien suvut syntyivät hirvestä (teos "Hirvi"), mistä syystä hirvenajo oli kylien asukkailla kielletty. Näiden eläinten katsottiin karkottavan alueiltaan susia ja karhuja, siis suojelevan omaa sukuaan. Kansan sananlasku opettaa: "Lähtiessäsi ajamaan karhua laita vuode, ajamaan hirveä - ruumisarkun laudat".

Suojelushenkien joukkoon liitettiin usein riistaeläimiä (taulut "Kettu", "Jänis", "Villisika", "Karhu"). Siinä tapauksessa eläimiä ei kutsuttu omilla nimillä, vaan vertauksellisesti. Arvossa pidettiin ketun kataluus ja näppäryys (tulipunainen, notkea "Kettu" asutuksen taustalla) ja jäniksen rajuus. Eläimissä nähtiin luonteenpiirteitä, joita vepsäläisten käsitysten mukaan ihmiset olivat niiltä perineet. Taljan palasia käytettiin taikaesineitä, jotka tuotiin pyhäkköön ja joiden avulla samaani suoritti rituaalejaan. Ne myös olivat ihmisen elämäntavan symbolina, minkä takia ne pantiin hautaan, jotta kuollut voi jatkaa entistä elämäänsä haudantakaisessakin maailmassa. "Piirtäessäni eläintä piirrän samalla ihmistä, molemmat ovat yhtä kiinnostavia", - taiteilija kertoo.

Villisian samoin kuin lampaan villa symboloi elämää. Muinaisihmiset uskoivat sen pystyvän herättämään kuolleita henkiin, mikä oli jo samaanin erioikeus. Riistamiehet eivät ottaneet matkalle villisikaan viittaavia talismaaneja eivätkä syöneet villisian lihaa, joka voi riistää metsästäjiltä tappamiskyvyn.

Muinaisvepsäläisten perään Fominin "Villisika" olennoi salaperäisimpiä voimia, joita voitiin käyttää niin ihmisen pahaksi kuin hyväksi. Muinaisvepsäläiset kunnioittivat varsinkin karhua - "korkeaotsaista", "isäntää". Se oli ainoa eläin, jota vepsäläiset ajoivat aina yksissä tuumin metsästyskeihään, jousen ja nuolien avulla ja vain tiettyyn aikaan kerran pari vuodessa. Joidenkin kylien asukkat eivät käyttäneet karhun lihaa ruokaan nälkävuosinakaan. Karhu kaatettiin saadakseen talja, joka oli villisian taljan lailla talismaanina, kodin koristeena, vaatteena ja vaihtoyksikkönä. Kaikki, mikä liittyi karhuun, tuotti onnea metsästäjälle. Ennen metsään lähtöä miehet koristivat karhuntaljan eri eläinten vuodan paloilla, metallikoristeilla yms. He ottivat mukaan amuletit, joiksi kelpasivat karhun korva, kynsi ja hammas. Karhunnaamio oli metsästyksen pakollisena tunnusmerkkinä, jonka arveltiin antavan metsästäjille valtaa.

Äidit ottivat lastensa mukaansa marjaan, sieneen tai keräämään juuria. Jos karhu sattui törmäämään yksinään olevaan vauvaan tai lapseen ja jättänyt tämän rauhaan, niin sellaisesta lapsesta piti kansan uskomuksen mukaan sittemmin tulla aivan erikoinen ihminen: voimakas, itsevarma ja onnekas kaikessa.

Vepsäläiset kultasepät ja käsityötaiteilijat hyötyivät harvoin ketun ja jäniksen kuvista, karhu oli suositumpi hahmo. Erikoispiirteenä ja periaatteena oli, että karhuja kuvattiin parittain. Esimerkiksi tulusrautaan ja aseisiin kuvattiin realistiseen tyyliin karhuja, jotka nousivat takajaloilleen ja kiersivät käpälänsä toistensa ympäri. Sillä saatettiin tarkoittaa alueenjakoa metsästäjien suojelushenkien kesken. Yleisesti katsottuna vastaava kuvaus voitiin tulkita myös niiden yliluonnollisten voimien ykseydeksi ja taisteluksi, joista riippuivat tasapaino ja järjestys maailmassa sekä jokaisen ihmisen hyvinvointi. 1100-luvulla, jolloin novgorodilaiset ottivat ahkerasti käyttöönsä Pohjolaa (myöhemmin Venäjän Pohjolaksi kutsuttua), sellainen karhujen kuva - Novgorodin vaakunan yhdenmukaisuuteen viittaen - samastettiin vastakkaisten voimien mahdiksi, aika oli vain hälventänyt sen toteemimerkin.

Fominin "Kettuun", "Villisikaan", "Jänikseen" ja "Karhuun" ovat eittämättä vaikuttaneet muinaiset hahmot, joista kukin olennoi omaa maailmanrakenteen osaa ja kaikki yhdessä - niiden keskinäissuhteita ja ykseyttä. Ne inspiroivat taiteilijaa luomaan Vepsäläinen-sarjan puitteisiin pienemmän sarjan "Samaanin unelma". Tähän sarjaan ovat kuuluneet maalaukset "Metsästäjät veneessä", "Iso vene", "Rakkauden tanssi", "Ratsastajatar hevosella", "Ratsastajatar peuralla", "Pohjoinen triptyykki" ja muut. Muinaiset ja lahjakkaan taiteilijan ajanmukaistamat hahmot tarjoavat avaimen muinaisvepsäläisten monipuolisen ja monitasoisen kulttuurin perusteiden ymmärtämiseen.

Yleispätevällä maalaustaiteen kielellä taulusarja kertoo muinaisen sivilisaation ja kulttuurin saavutuksista. Se myös antaa katsojille mahdollisuuden tuntea menneen ajan elävää sykintää nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Siinä piilee selvästi myyttinen maailmankäsitys, joka taiteilijan vakaumuksen mukaan on huomattavissa määrin ominaista niin hänen aikalaisilleen kuin ihmiskunnalle ylipäätään. Svetlana Gromova
Vladimir Fomin Vepsäläisestä sarjasta ja koristekuvioista:
Tunnen viehtymystä eläinten maalaamiseen. Taulussa eläin näyttää kirkkaalta täplältä, joka vetää katsojan huomiota puoleensa. Vepsäläisillä oli laajalti käytössä karhujen symmetrinen kuvaaminen. Miksi olen kiinnostunut röntgentyylistä? Olen tarttunut siihen, koska sen avulla eläin voidaan maalata kauniisti. Eläimen kuvaaminen sydämen ja muiden sisäelinten kautta tekee taulusta nätin. Väriin lisääntyy ääntä. Maalattu eläin ikään kuin soi eri värein. Olen ennen nähnyt eläimiä muiden taiteilijoiden teoksissa. Eläin oli tavallaan tyhjä, jos vain pääpaino ei ollut tehty sen katseeseen (eläimen silmään).

Olen yhdistänyt röntgen- ja luurankotyylin. Olen sovittanut kaksi tyyliä yhteen ajanmukaiseen ja lisännyt metalliin (muinaisvepsäläiseen kultasepäntaiteeseen) värin. Perinteiden (koristekuvioiden, itsenäisinä esiintyneiden tyylien) avulla olen päätynyt uuteen lubok-muotoon ja luonut muuttumataiteen.

Siihen on vaikuttanut Kostroman, Novgorodin, Vologdan ja Jaroslavlin perinteiselle lelulle tyypillinen ornamentiikka. Perinteet pohjautuivat useimmiten kaikkeen yksinkertaisimpaan ja sen takia ne ovatkin säilyneet. Vuohen tai lehmän sarvet vasemmalle-oikealle - siinäpä se oli jo erilainen lelu… Mummot muovailivat sen, minkä näkivät ikkunasta… Minä olen taiteilija, joka on alati etsimässä naiiveja muotoja taiteessa. Olen yrittämässä löytää tietyn kansan tai kansojen elämälle ja taiteelle ominaisia piirteitä. Taiteilijalle on oikea löytö, jos jonkin kansan taiteella on sellaisia nasevia ominaispiirteitä kuin esimerkiksi vepsäläisillä. Ehkä kahden tyylin synteesi on minun osaltani onnistunut sen takia, että olen koulutukseltaan kultaseppä ja minun erikoisalana oli metallitaide. Samalla olen käyttänyt lubok-muotoja, jotka olen kehittänyt yksilöllisen luomistyön aikana…

Geometrinen ornamentti ei ole mahdollinen ilman Jumalaa. Syntynyt ihminen vain puhalsi ornamentin ulos sisimmästään, koska hän itse oli geometrisesti oikea. Kuten muukin elollinen luonto - Maailmankaikkeudesta (tähtikuvioista, auringosta ja kuusta koostuvan tähtitaivaan rakenne) aina vaatimattomaan lumihiutaleeseen (ihmeellinen molekyylirakenne). Kosmos on ornamenttien monimutkainen järjestelmä. Ihminen on sen osaa. Jumala on kaikkien ornamenttien alku.

Minun maalaukseni ovat täpötäynnä koristekuvioiden aineksia. Sielunvaellusopin kannalta katsottuna ihminen tunsi ornamenttitaiteen jo alkujaan. Se muinaisuuden kieli on ollut ihmiselle hyvin tuttu. Tässä piilee selitys sille, että taiteeni on kysyttyä (eipä juuri sen takia, että se on muotia). Ornamentteja ei voi "syödä liikaa", kuviot ovat olleet olemassa läpi aikojen ja ne tulevat aina olemaan. Ornamentit olivat ensimmäinen kieli, jota taide ryhtyi puhumaan. Se on taiteen oikea kieli. Sana "ornamentti" on sinänsä ornamentaalinen soinniltaan, kirjoitusasultaan, mielikuvitukseltaan… Muistattehan: "Alussa oli sana". Sanoista punoutuneilla ornamenteilla on laaja merkityssisällys. Tanssit - ornamentit nekin - ovat käytännössä samojen liikkeiden toistamista. Ei ole tilaa - ei ole realistista taidetta sen näkökulmasta, mitä ihminen näkee luonnossa. Eläimet ja ihmiset ovat reaalisia luonnossa. Entä jos antaa aivojen käsitellä tuon realisuuden?

Minun tyylini on lähtöisin naiivista ja kaksiulotteisesta lubokista, olen luonut sen ajanmukaisen taiteen eri suuntausten tulkinnan avulla. Latinalainen, amerikkalainen, suomalais-ugrilainen ja yksilöllinen sekä Venäjän Pohjola ovat siinä yhdistyneet.

Sarjaan kuuluu yli 30 taulua.



	Vladimir Fomin: fomin@onego.ru